Kansankirkko tänään ja huomenna

Kohta kymmenen vuotta sitten julkaisin kirjan, jossa pohdin kansankirkon roolia ja mahdollisuuksia yhä pluralistisemmassa ja sekularisoituneemmassa yhteiskunnassa. Vapaasti suomennettuna sen otsikko kuuluu: Kansankirkko postmodernissa ajassa – palveluntarjoaja hyvinvointiyhteiskunnassa vai sitouttava vastakohta-yhteisö? (Folkkyrka i en postmodern tid: tjänsteproducent i välfärdssamhället eller engagerande gemenskap? Åbo Akademi 2008) Lähden siinä liikkeelle toteamuksesta, että puhuminen yhtenäisestä kansasta tulee vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi. Kirkkomme ei enää, ei ainakaan millään itsestään selvällä tavalla, ole koko kansan kirkko. Samalla se toki, muiden kirkkokuntien tavoin, yrittää tavoittaa mahdollisimman monia alueellaan asuvia ihmisiä.

Ajankohtaisten esimerkkien avulla pyrin kirjassa osoittamaan, että ratkaisuksi kansankirkon dilemmalle on tarjottu ainakin kahta vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan kirkko keskittyisi palvelemaan jäseniään, yhtenä toimijana muiden joukossa uskonnollisilla ”markkinoilla”. Tällöin korostuvat ne asiat, ”palvelut”, joita jäsenet kyselyjen mukaan arvostavat eniten: kirkolliset toimitukset, kirkkokonsertit, lapsi- ja nuorisotyö, sekä diakonia. Toisen ratkaisun mukaan kirkon tulisi määritellä rajansa ja identiteettinsä tarkemmin, ja toimia eräänlaisena vastavoimana ja vastakohtakulttuurina jälki-kristillisessä yhteiskunnassa. Huomion keskipisteessä ovat silloin ne tekijät, jotka erottavat kristityt muista ihmisistä. Yksinkertaistaen voi sanoa, että ensimmäisessä mallissa korostuu kirkon tehtävä palvella maailmaa, toisessa taas kirkon tehtävä pitää kiinni opillisesta ja eettisestä perinteestään.

Lähimmäisten palvelemisen ja perinteen arvostamisen välillä ei siis ole ristiriitaa.

Itse väitän, että nämä kaksi tavoitetta ovat yhdistettävissä. Tämä on mahdollista, jos ymmärrämme kirkon historiassa vaikuttavana tulkintayhteisönä. Saarna, opetus, teologinen tulkinta ja kirkollinen päätöksenteko eivät koskaan aloita tyhjästä. Ratkaisumme rakentuvat aiempien ratkaisujen pohjalle ja niiden jatkoksi. Tämä on nähtävissä jo Raamatussa, jossa Uuden testamentin kirjoittajat hyödyntävät ja kehittävät Vanhasta testamentista löytyviä kertomuksia, lakitekstejä ja kielikuvia. Samankaltainen elävä tulkintatyö on jatkunut läpi kirkkojen historian. Omassa luterilaisessa kirkossamme korostuvat yhtäältä Raamattu, toisaalta uskonpuhdistajien kirjoitukset, mutta muutkin arvovaltaiset vaikuttajat ja tavalliset kristityt ovat historian aikana tuoneet oman panoksensa tulkintojen pitkään ketjuun. Keskustelujen ja joskus jopa riitelyiden avulla tulkintoja ja uusia ilmaisuja on arvioitu kirkon sisällä, niitä joko hyväksyen, kehittäen tai hyläten. Tämän jatkuvan tulkinnan ja teologisen käännöstyön avulla Raamattu ja kristillinen perinne ovat vuosisatojen saatossa pystyneet koskettamaan ja haastamaan uusia sukupolvia ja uusia kansakuntia. Samanlainen tulkintakeskustelu jatkuu niin omassa kirkossamme kuin muissa kirkkokunnissa yhä tänään.

Lähimmäisten palvelemisen ja perinteen arvostamisen välillä ei siis ole ristiriitaa. Uskon perusta on luottamus Jeesukseen ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, mutta ne tavat, joilla me ilmaisemme uskomme ja elämme sitä todeksi voivat vaihdella. Rakkauden tavoite pysyy myös samana ajasta ja paikasta riippumatta: lähimmäisen palveleminen ja hänen hätänsä lieventäminen. Tämän tavoitteen täyttäminen saattaa kuitenkin edellyttää meiltä eri asioita eri tilanteissa, koska ihmisten tarpeet vaihtelevat. Kansankirkko kutsuu kaikkia alueellaan asuvat ihmiset Jumalan yhteyteen, korostaen Jumalan armon rajattomuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaiken mahdollisen toiminnan välinpitämätöntä hyväksymistä, koska kirkon tehtävä on myös haastaa ihmisiä parannukseen sekä innostaa heidät välittämään kanssaihmisistään, yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja luonnon hyvinvoinnista.

 

Jaa: