Tasa-arvo kirkossa

Kaiken pitäisi olla itsestään selvää. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista. Mutta tätä tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta Jumalan edessä ei ole kristittyjen keskuudessa automaattisesti sovellettu avioliittoon, perheeseen, yhteiskuntaan eikä kirkkoon. Päinvastoin. Ympäröivän yhteiskunnan arvot ja hierarkkiset järjestykset ovat vuosisatojen ja jopa vuosituhansien ajan heijastuneet kirkon elämään ja teologiaan. Ihmisiä on kohdeltu hyvin eri tavalla riippuen heidän yhteiskuntaluokastaan, varallisuudestaan, sukupuolestaan, ihonväristään tai vakaumuksestaan.

Länsimaisen yhteiskunnan hidas muuttuminen yhä tasa-arvoisemmaksi ja yhdenvertaisemmaksi on tapahtunut kristinuskon ja Raamatun vaikutuksesta. Usein kirkon johtohenkilöt ovat kuitenkin kiivaasti vastustaneet näitä muutoksia – niin ikään Raamattuun vedoten. Suomessakin useimmat piispat ja papit vastustivat sata vuotta sitten yleistä äänioikeutta, naisten emansipaatiota ja uskonnonvapautta, koska niiden katsottiin vaarantavan Raamatun arvovaltaa. Pyhien tekstien luotettavuus kytkettiin niiden asemaan Jumalan luomien muuttumattomien hierarkkisten järjestysten ilmoittajana.

Joissain asioissa kirkko on ollut edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Kirkko on esimerkiksi toiminut köyhien ja syrjäytyneiden oikeuksien puolustajana sekä – hyvin ajankohtaisena teemana – painottanut vieraanvaraisuuden ajatusta suhteessa muukalaisuuteen. Tänään on mahdotonta, että joku kirkkomme sisällä katsoisi olevansa oikeutettu kyseenalaistamaan toista henkilöä ja hänen uskoaan tämän ihonvärin perusteella. Vielä on kuitenkin kirkon jäseniä, jotka katsovat olevansa oikeutetut ja jopa velvoitetut tuomitsemaan kanssakristittyjään heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Miten tasa-arvo miehen ja naisen välillä elää ja voi aikamme kirkossa? Monessa suhteessa tasa-arvo on toteutunut sekä muodollisesti että faktisesti: naisille on 1900-luvun aikana tehty mahdolliseksi toimia luottamushenkilöinä, kanttoreina ja pappeina. Kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksen täysistunnossa ja esimerkiksi kirkkoneuvosten joukossa naisten osuus on huomattava. Silti on ilmeistä, että miehet ovat edelleen yliedustettuja kirkollisissa johtotehtävissä esimerkiksi piispoina, asessoreina, lääninrovasteina ja kirkkoherroina. Tämä selittänee osittain sen, miksi naiset eivät ole toistaiseksi menestyneet kovinkaan hyvin piispainvaaleissa, vaikka naisten osuus kaikista papeista kasvaa tasaisesti.

Mitä useampia naisia meillä on kirkollisissa johtotehtävissä, sitä enemmän esikuvia on tarjolla nuoremmille naisille.

Asian korjaamiseen tarvitaan tietoisia ratkaisuja. Kehitys on toki monessa asiassa kulkemassa oikeaan suuntaan. Esimerkiksi Porvoon hiippakunnassa naisten osuus pappisvihkimyksissä, johtamiskoulutuksessa ja ylemmän pastoraalin suorittaneiden joukossa on tasaisesti kasvanut. Kirkkoherrojen joukossa naisten osuus on niin ikään kasvanut, vaikka heidän määränsä on vielä liian alhainen. Mitä useampia naisia meillä on kirkollisissa johtotehtävissä, sitä enemmän esikuvia on tarjolla nuoremmille naisille. Porvoon hiippakunnassa olemme tästä vuodesta alkaen toteuttaneet uusien kirkkoherrojen mentorointiohjelmaa, jonka toivomme madaltavan kynnystä kirkkoherranviran hakemiseen ja lisäävän naiskirkkoherrojen määrää.

Minusta on tärkeää, että naisten nouseminen johtotehtäviin ei saa olla riippuvainen siitä, että he ensin omaksuvat miesten tavat johtaa, puhua tai toimia. Kirkossa tarvitaan erilaisia johtajia, ja nämä erot johtamistyyleissä saattavat löytyä sekä sukupuolten välillä että niiden sisällä. Hyvän johtajan, olkoon kyseessä sitten mies tai nainen, ei tule antautua työhönsä niin täysin, että hänelle ei jää aikaa huolehtia myös lapsistaan tai vanhenevasta äidistään tai isästään.

Tasa-arvoa kirkossa tulisi mielestäni edistää myös sillä, että nykyistä selkeämmin arvostetaan erityyppistä työkokemusta ja teologista perehtyneisyyttä, kun virkoja täytetään tai kun edustajia nimetään eri elimiin ja työryhmiin. Huomiota tulisi kiinnittää myös kielelliseen lahjakkuuteen ja varsinkin eri ehdokkaiden kykyyn ilmaista uskoa ja puhua ihmisiä koskettelevista asioista ymmärrettävällä ja innostavalla tavalla.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistamisessa on kyse pyrkimyksestä oikeudenmukaisuuteen Jeesuksen ja profeettojen hengessä. Yhtä tärkeä motiivi on kuitenkin myös kirkon teologisen itseymmärryksen kirkastaminen. Irtisanoutuminen patriarkaalisesta, naisia alistavasta ihmiskäsityksestä on linjassa Jeesuksen julistaman radikaalin yhdenvertaisuuden kanssa. Jumalan valtakunnassa hierarkiat käännetään ylös alas. Kyse ei ole Raamatun arvovallan heikentämisestä, vaan sen uskottavasta tulkinnasta ja soveltamisesta tässä ajassa.

Katso myös Solidaarisuutta ja sisaruutta: #metoo

Jaa: