Kirkolliskokouksen tulevaisuustyöskentely

Kirkolliskokous päätti toukokuussa 2017 antaa kirkkohallitukselle pitkän listan erilaisia tehtäviä. Kesän ja alkusyksyn aikana Kirkkohallitus on kerännyt palautetta eri tahoilta, ja näiden avulla työstetään väliraportti marraskuun kirkolliskokoukselle. Minusta tulevaisuustyöskentelyn tavoitteet ja työtavat ovat olleet hyviä, mutta asetettu aikataulu on niin tiukka, että oikein hirvittää. Kirkollista päätöksentekoa arvostellaan usein hitaudesta, mutta tässä edetään sitäkin nopeammassa tahdissa.

Annan täyden tukeni pyrkimyksille ”…kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään.” Tämän yhteydessä pyritään myös kartoittamaan ja purkamaan ”…vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet.” Tavoitteet ovat kannatettavia, mutta ne on muotoiltu niin yleisellä tasolla, että niihin voi lopullisesti ottaa kantaa vasta, kun tiedämme enemmän niiden konkreettisista toteuttamistavoista. Samaa voi myös sanoa tavoitteesta korostaa kirkollisen johtamisen hengellistä luonnetta.

Sen sijaan suhtaudun varauksella ehdotukseen virkasuhteiden muuttamisesta työsopimussuhteiksi, etenkin jos seurakuntatoiminnalle tyypillisiä epäsäännöllisiä työaikoja ei oteta huomioon. Johtamistehtävien määräaikaisuus ja tehtäväkierto kuulostavat sinänsä hyviltä ehdotuksilta, mutta rekrytoinnin suhteen järjestelmä voi osoittautua todella hankalaksi. Vaikka itse olen ilmoittanut jättäväni Porvoon piispanviran toimittuani siinä noin kymmenen vuotta  (myös siinä tapauksessa, että minusta ei tule arkkipiispaa), en haluaisi tehdä siitä pakollista. Tarve käyttää työntekijöitä joustavammin yli seurakuntarajojen on myös sinänsä perusteltu tavoite, ongelma on vain, kuka siitä päättää. Porvoon näkökulmasta asiaan liittyy erityisongelma: samaan yhtymään voi kuulua seurakuntia eri hiippakunnista.

Kirkolliskokouksen antamiin tehtäviin kuuluu myös (jälleen kerran, voisi lisätä) esityksen tekeminen siitä, miten seurakuntalainen voisi säilyttää seurakunnan jäsenyyden, muuttaessaan seurakuntayhtymän sisällä toisen seurakunnan alueelle. Tarve mahdollistaa jonkinasteista joustoa parokiaaliperiaatteen tiukasta noudattamisesta on minusta ilmeinen. Toivon kuitenkin, että parokiaaliperiaate jatkossakin toimisi perusmallina, josta tietyistä syistä kuitenkin voi poiketa. Olen aina ollut kansankirkon ja parokiaaliperiaatteen lämmin tukija. Minusta seurakuntaa ei tule nähdä samanmielisten yhdistyksenä, vaan erilaisia ihmisiä ja teologisia tulkintoja kokoavana yhteisönä. Mutta samalla meidän tulee hyväksyä, että aika muuttuu. Ratkaisut, jotka olivat optimaalisia staattisessa agraariyhteiskunnassa, eivät välttämättä toimi yhtä hyvin tänään. Ihmisten liikkuvuus ja teologinen kirjo asettavat uusia vaatimuksia kirkon rakenteille.

Ihmisten liikkuvuus ja teologinen kirjo asettavat uusia vaatimuksia kirkon rakenteille.

Muita hyviä tavoitteita ovat nuorten ja nuorten aikuisten osallisuuden kasvattaminen kirkon hallinnon kaikilla tasoilla, sekä pyrkimys kirkkotilojen kehittämiseen yhdessä museoviraston kanssa niin, että kirkkotilaa voitaisiin hyödyntää entistä paremmin erilaisiin toiminnallisiin tarpeisiin.

Hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen olisi sinänsä sääli, koska päätös kaventaa kirkollista demokratiaa. Mutta toisaalta on ilmeistä, että elimessä toimiminen on monen mielestä tuntunut turhauttavalta. Elimelle ei yksinkertaisesti ole kyetty antamaan riittävän paljon mielekkäitä tehtäviä. Toinen ongelma on, että valtuuston jäsenet eivät ole saaneet valtuutustaan seurakunnaltaan tai rovastikunnaltaan, jolloin suhde valtuuston ja ruohonjuuritason välillä ei ole ollut selkeä. Tähän ongelmaan tulisi minusta kiinnittää erityistä huomiota, miettiessämme, millä tavalla tai millä järjestelmällä hiippakuntavaltuustoja korvataan.

Viimeiset esitykset, joihin otan kantaa, koskevat keskusrahastomaksun pienentämistä prosenttiyksiköllä sekä Kirkon kehittämispalveluiden perustamista. Olen itse puhunut tämän ratkaisun puolesta, koska seurakuntatalouksia on tuettava yhä tiukkenevassa taloudellisessa tilanteessa. Ennen kuin asiassa tehdään lopullinen päätös, on kuitenkin selvitettävä, mitkä asiat kirkkohallituksen edelleen tulisi hoitaa, ja mitkä asiat voidaan hoitaa muualla tai kokonaan jättää tekemättä. Samalla on ehdotettu Kirkon kehittämispalveluiden muodostamista niin, että siihen liitetään useampia kirkkohallituksen osastoja ja samalla tehostetaan myös yhteistyötä kirkkohallituksen, hiippakuntien ja yhtymien välillä. Tästä ehdotuksesta haluan muistuttaa, että toiminta ja keskinäinen tiedonkulku eivät välttämättä tehostu sillä, että laatikot organisaatiokaavassa yhdistetään. Päinvastoin on olemassa pelottavia esimerkkejä siitä, miten yksiköiden yhdistäminen johtaa väliesimiesportaiden lisääntymiseen. Tämä saattaa johtaa siihen, että tehostumisen sijaan yhä vähemmän resursseja voidaan käyttää kentän palvelemiseen ja sen kanssa vuorovaikutuksessa olemiseen.

Jaa: