Avioliitto ja seksuaalinen moninaisuus

Vuosi sitten julkaisin kirjan Monta rakkautta. Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia (Kirjapaja 2016). Olin jo useita vuosia tätä ennen tuntenut tarvetta perehtyä näihin kysymyksiin, koska keskustelu suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parien mahdollisiin avioliittoihin kävi niin vilkkaana sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Tavoitteenani on ollut tarjota materiaalia kaikille niille, jotka haluavat muodostaa oman käsityksensä siitä, miten meidän kristittyinä ja kirkkona tulee suhtautua näihin asioihin.

Kysymys on kaksijakoinen. Toisaalta on kyse siitä, miten kirkossa yleensä suhtaudumme sukupuoliseen ja seksuaaliseen moninaisuuteen, erityisesti homoseksuaalisuuteen, toisaalta siitä, voiko avioliittokäsitystä laajentaa käsittämään myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Teologisessa keskustelussa on paljastunut selkeä kahtiajako. Yhtä päälinjaa edustavat ne, jotka lähtevät liikkeelle tiukasti Raamatun ja Tunnustuskirjojen pohjalta. Nämä päätyvät siihen, että toteutunut homoseksuaalisuus on Jumalan tahdon vastaista, ja että avioliitto on tarkoitettu vain heteropareille. Historian aikana tapahtuneet muutokset avioliittokäsityksessä ja homoseksuaalisten ihmisten elämäntavoissa ja parisuhteissa eivät heidän mielestään muuta tätä asennetta millään tavalla. Tämän käsityksen mukaan tänä päivänä meille tarjolla olevaa tietoa seksuaalisuuden synnystä ja kehityksestä ei myöskään tarvitse huomioida teologisessa tulkinnassa. Homoseksuaalisuuden hyväksyminen, ja varsinkin samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen avioliittoon, pidetään Raamatun arvovallan halventamisena. Lievemmässä muodossa tätä kantaa muotoillaan niin, että homo tai lesbo hyväksytään ihmisenä, ehkä jopa heidän parisuhteensa, mutta avioliitto halutaan kuitenkin rajata miehen ja naisen väliseksi liitoksi.

Kirjassani olen siksi halunnut osoittaa, että homoseksuaalisen parisuhteen hyväksyminen voidaan tänä päivänä pitää Raamatusta alkaneen kehityksen seurauksena, eikä siitä poikkeamisena.

Toinen päälinja teologisessa keskustelussa homoseksuaalisuudesta korostaa pastoraalista kohtaamista ja kanssaihmisten kokemusten ja toiveiden kuuntelemista. Kultaisen säännön hengessä eläydytään toisen ihmisen tilanteeseen, ja kysellään, miten itse haluaisi tulla kohdelluksi vastaavassa tilanteessa. Tämän tulkintalinjan yhteys Raamattuun ja teologiseen perinteeseen jää välillä melko ohueksi. Kirjassani olen siksi halunnut osoittaa, että homoseksuaalisen parisuhteen hyväksyminen voidaan tänä päivänä pitää Raamatusta alkaneen kehityksen seurauksena, eikä siitä poikkeamisena. Homoeroottista käyttäytymistä kieltävät raamatunkohdat tulee lukea omassa kontekstissaan, jossa käyttäytyminen liitetään heikomman miehen hyväksikäyttämiseen, epäjumalien palvontaan, joukkoraiskauksiin jne., mutta ei puhuta sanallakaan tasavertaisesta parisuhteesta, rakkaudesta tai keskinäisestä huolenpidosta. Luomisuskon mukaan jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, profeetat VT:ssä peräänkuuluttavat oikeudenmukaisuutta, Jeesus osoittaa omilla esimerkeillään armoa syrjityille ja halveksituille, ja Paavali korostaa, että Kristuksessa ei sukupuolella, säädyllä tai etnisellä identiteetillä ole väliä. Tämä radikaali tasavertaisuus Jumalan edessä on vasta pitkäjänteisen kehityksen tuloksena päässyt muovaamaan yhteiskuntaamme ja kirkkoamme erilaisuutta hyväksyvään suuntaan.

Kirkossamme on otettu monta askelta oikeaan suuntaan, ja ainakin julkisissa kannanotoissa painotetaan, että ihmisarvon loukkaamattomuus koskee kaikkia ihmisiä. Ikävä kyllä löytyy kuitenkin vielä kristittyjä, jotka katsovat olevansa velvoitetut Jumalan rakkauden nimessä varoittamaan homoja ja lesboja heidän erityisestä syntisyydestään, tai jopa tuomitsevat heidät kadotukseen, jos he toteuttavat taipumustaan. Toivon, että kirkkomme voisi antaa selkeän viestin siitä, että homoseksuaaleja ja muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ei missään nimessä saa loukata, syrjiä tai painostaa piilottelemaan omaa aitoa identiteettiään. Kaikkia tulisi päinvastoin kannustaa iloitsemaan ja kiittämään Jumalaa omasta kehostaan ja omasta seksuaalisuudestaan, niin kauan, kun sen toteuttaminen ei johda uskottomuuteen, toisen ihmisen halventamiseen tai hyväksikäyttöön. Kun kaksi aikuista ihmistä rakastaa ja kunnioittaa toisiaan, haluaa olla toisilleen uskollisia ja pitää huolta toisistaan läpi elämän, en näe mitään syytä, miksi heitä ei voisi vihkiä avioliittoon.

Meidän ei tule kirkossa hyväksyä halventavia asenteita, eikä tuomitsevia tai sydämettömiä luonnehdintoja toisista ihmisistä. Sen sijaan meidän on löydettävä ratkaisu, jolla hyväksymme tosiasiana, että samaa sukupuolta olevien parien avioliittojen suhteen ajattelemme vähintään kahdella eri tavalla.

Olen aikaisemmin puolustanut vaihtoehtoa, että kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan. Pidän tätä vaihtoehtoa edelleen teologisesti mahdollisena, mutta viimeistään luettuani professori Eila Helanderin selvityksen ja sen yhteydessä tehdyn empiirisen tutkimuksen, minulle tuli selväksi, että tällainen ratkaisu ei olisi viisas eikä toimiva kirkkomme nykyisessä tilanteessa. Vihkioikeuden säilyttämisellä on vahva kannatus sekä jäsenten että papiston keskuudessa, ja vaikutukset kasteen ja rippikoulun suosioon saattaisivat olla kohtalokkaita. Minusta on kuitenkin hyvä, että tätä vaihtoehtoa on tutkittu huolella, ja sitä voi nyt laittaa kirjoituspöytälaatikkoon mahdollista käyttöä varten uudessa tilanteessa.

Meidän on löydettävä ratkaisu, jolla hyväksymme tosiasiana, että samaa sukupuolta olevien parien avioliittojen suhteen ajattelemme vähintään kahdella eri tavalla.

Päähuomio tulisi nyt sen sijaan kohdistua toisenlaisen ratkaisun löytämiseen. Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen tilanne on kehittymässä sietämättömäksi. Olen omassa hiippakunnassani kehottanut pappeja pidättäytymään vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja, koska kukaan ei hyödy siitä, että vihkijästä luodaan marttyyri samalla kun tuomiokapitulin päättäjistä tehdään roistoja. Hääjuhlaa tulisi luonnehtia ilo ja kiitollisuus, ei protesti. Syntyneitä tilanteita tulisi mielestäni kuitenkin pyrkiä hoitamaan ennen kaikkea keskusteluilla ja työnohjauksellisilla toimenpiteillä, ei rangaistuksilla. Piispainkokouksen ohjeet rukouksesta avioliittonsa solmineen parin puolesta eivät tietenkään tyydytä niitä, jotka toivovat vihkimistä, mutta se luo kuitenkin mahdollisuudet kauniin, juhlavan ja mieleenpainuvan rukoushetken toteuttamiselle – tavalla, joka hyvin pitkälle muistuttaa avioliiton siunaamista.

Sekä kirkolliskokouksessa käsiteltävänä oleva aloite että professori Helanderin selvityksessään esittämät vaihtoehdot, tähtäävät kirkossa vallitsevien kahden teologisesti perustellun näkemyksen tunnistamiseen. Meillä on nyt karkeasti katsottuna kaksi vaihtoehtoa: joko annamme toiselle osapuolelle oikeuden ja mahdollisuuden toimia vakaumuksensa mukaisesti tai sitten jatkamme repiviä keskusteluja ehkä vuosikausiksi eteenpäin. Tämä tarkoittanee sitä, että muutoksen vastustajat jarruttavat prosessia määräenemmistösäännön turvin, kunnes valtasuhteet jonakin päivänä ovat muuttuneet siten, että on enemmistön vuoro jyrätä vähemmistön. Tällainen pitkäaikainen repivä ilmapiiri uhkaa johtaa kirkon hajoamiseen, koska molemmat osapuolet ovat ehtineet kaivautua syvälle poteroihinsa, ja luoda räikeitä viholliskuvia vastustajistaan.

Haluan omasta puolestani toimia sellaisen ratkaisun löytämiseksi, jolla kaikille pareille taataan mahdollisuus ja oikeus kirkolliseen vihkimiseen. Samalla pidetään huolta siitä, että ketään pappia ei pakoteta toimittamaan tällaista vihkimistä. Jotta pääsisimme tähän ratkaisuun, on meidän oltava valmiit kääntämään jokaista kiveä ja valmiit hyväksymään jonkinlaisen kompromissin. Ratkaisu ei varmaankaan tule olemaan kenenkään mielestä teologisesti ristiriidaton, mutta sen kanssa pystymme toivottavasti elämään toisiamme kunnioittaen.

Jaa: